Matka aurinkoiseen ja sumuiseen etelään

Islanti on äärimmäisyyksien maa: autot ovat isoja, nopeudet kovia, ostoskeskukset suuria. Hyvä sää on parhaimmista parhain auringonpaisteineen ja huono sää on karmeista kamalin tuulineen, sateineen ja sumuineen.

Haimme tällä kertaa auton jo perjantaina iltapäivällä, joten kerrankin aikaa jäi keskustassa pörräilemiseen aitoon islantilaiseen tapaan. Rajoitusten mukaisessa vauhdissa on todella vaikea pysytellä, kun paikalliset pyrkivät ihan väkisin ainakin yli 30 km/h ylinopeuksiin. Autoilimme Islannin suurimpaan ostoskeskukseen Smáralindiin Reykjavíkin naapurikaupunki Kopavoguriin. Ostarilla oli kokonaan oma parkkikselle johtava liittymä ylös motarilta. Sisältä löytyi 5 salin elokuvateatteri, huvipuisto ja kaikki mahdolliset vaateliikkeet. Rahaa ei saatu juuri kulutettua, sillä vaikka ostoskeskus mainosti olevansa auki yhdeksään asti, kaikki putiikit sulkeutuivat jo seitsemältä, jolloin me vasta mussuttelimme ribsejä TGI Fridaysillä.

Herääminen aamuisella on helpottunut huomattavasti, kun aurinko nousee nyt jo seitsemältä aamulla. Mikä olisikaan mukavampaa kuin herätä siihen, kun auringon ensi säteet kurkistelevat kattoikkunasta suoraan vuoteeseen. Launtaiaamuna jo klo 8:30 ihastelimme auringonnousua tienpäältä ja hämmästelimme lämpömittarissa nousevaa lukemaa. Purot solisivat joka puolella sulamisvesien täyttämänä.

  

Ajo Islannin kaakkoiskulmalle on pitkä. Ensimmäisellä kahvipysähdyksellä Selfossissa pysäytimme suomalaisen retkikunnan, joka ylittää kahdessa  viikossa hiihtämällä Vatnajökullin. Yksi seurueen miehistä on Sampon lukiokaveri ja otti Sampoon yhteyttä hieman ennen heidän saapumistaan Islantiin. Osasimme siis odottaa, että he saattavat olla tien päällä samana aamuna kuin me. Tutkimme siis ohitettavia jäätikkömaastureita erityisellä huolellisuudella ja sieltähän se Suomen lippu löytyi yhden jeepin katolta telttapussista. Olihan se melko absurdia, että pojat eivät ole nähneet 6 vuoteen, ja sitten törmätään aamukahvien merkeissä Islannissa Selfossin kylän N1 -huoltoasemalla. Nyt siis pidetään peukkuja, että seurue selviytyy kunnialla kunnianhimoisesta seikkailustaan. Jos joukkion edesottamukset kiinnostavat enemmälti, heidän bloginsa löytyy täältä.

Pian Selfossin jälkeen sää koki totaalisen muutoksen. Kallioilta noruvat pienet vesiputoukset kääntyivät vesinousuiksi ja sää oli muutenkin tuhnuinen. Vuorilta Víkiin laskeuduttaessa näimme valtavat aallot mereltä ja päätimme pysähtyä tarkastamaan tilanteen. Víkissä kaytiin viimeksi tammikuussa ja nyt maisemat olivat hieman erilaiset. Tuuli lennätti rannan mustat hiekat (ja melkein meidätkin) mukanaan ja meri räyhysi kuin viimeistä päivää. Kovin lähelle rantaviivaa ei tällä kertaa uskaltanut villin merenkäynnin takia.

Tästä alkoikin sitten aivan uusien maastojen kokeminen. Ensimmäisenä ylitettäväksi tuli Mýrdalssandur, joka on Mýrdalsjökullin sulamisvesien aiheuttama laaja suistoalue. Tasaisin väliajoin Mýrdalsjökullin alta purkautuvat Jökulhlaupit huuhtelevat alas tämän suiston reunaa pitkin tuhoten kaiken tieltään ja nytkin saimme hämmästellä sillan kappaleita, jotka odottivat vielä siivousta viime heinäkuussa tapahtuneen tulvan jäljiltä. 20 km hiekkatyhjyyden jälkeen siirryttiin laavakenttien tyhjyyteen. Silmänkantamattomiin näkyi vain paksua vihreää sammalta hassuina mökkylöinä peittäen mustan laavan. Lounas nautittiin Kirkjubaejarklausturin kylässä huoltoasemalla ja jatkettiin tyhjyyden läpi taivaltamista. Maisema jatkui loputtomana laavakenttänä ja vaihtui Vatnajökullia lähestyttäessä jälleen sedimenttien tasoittamaksi suistoalueeksi, Skeidarársanduriksi. 

Koska tiet ovat tasaisia ja pitkiä suoria, näimme jo kaukaa jonkin punaisen lähestyvän meitä. Koska mittakaavaa on todella vaikea hahmottaa, oletimme sen olevan toinen auto, mutta se lähestyikin tien sivussa. Harmittaa, ettemme naurultamme kerenneet ottaa valokuvaa tuulen mukana vinhasti pyörivästä laivan lepuuttajasta. Ties kuinka kaukaa se oli taittanut matkaansa. Siinä sitten mietimme, mitkä olisivat olleet todennäköisyydet, jos se olisi törmännyt autoomme keskellä tyhjyyttä, jossa kulkee lepuuttajia ehkä kerran vuodessa ja autoja muutama päivässä..

Ilma kirkastui totaalisesti ja edessämme alkoivat siintää Vatnajökullia rajoittavat lumihuippuiset vuoret sekä vuorien väleistä pursuavat jäätiköt. Täydellisessä auringonpaisteessa hämmästelimme ensin muistomerkiksi pystytettyjä sillan kappaleita, jonka jälkeen siirryimme Skaftafellin luonnonpuistoon. Aurinko lämmitti niin lämpimästi, että hetkeksi unohtui, että olemme Islannissa. 

Kävelimme 1,4 km polun Svarifossin putoukselle lumihuippuisten vuorien vartioidessa matkan tekoamme oikealla puolella ja joen solistessa kivikoiden välissä toisella puolellamme. Maisema muistutti toisaalta todella paljon suomalaista tunturipuroa kirkkaine vesineen, kunnes saavuimme itse putoukselle, joka on kaivanut uomansa mustien basalttipylväiden keskelle. Pieni sateenkaari putouksen alla teki paikasta aivan satumaisen.

Kauniista auringonpaisteesta ei kuitenkaan saatu nauttia loputtomiin. Saapuessamme seuraavaan pysähdyspaikkaan jäätikkölaguuni Jökulsárlónille tiheä sumu ja sadepilvi muuttivat ympäristön taas tasaisen harmaaksi. Laguuni on syntynyt 20-luvulla Breiðamerkurjökullin perääntyessä ja jättäessä jälkeensä syvän järven, joka kerää jäätiköiltä irtoavat jäävuoret ja sulattelee niitä hetkisen, ennenkuin ne suuntaavat sillan ali merelle. Paikalla on kuvattu kohtauksia pariinkin eri James Bond elokuvaan sen omalaatuisen ulkonäkönsä vuoksi. Aurinkoisella säällä jäätikötkin näkyisivät, mutta me saimme tyytyä vain ihmettelemään rantaa lähimpiä sinisiä möhkäleitä. 

Merelle johtavassa kanavassa leikitteli lukuisia hylkeitä ja meren puoleiselle mustalle hiekkarannalle oli ajautunut pienempiä jääpalasia. Hylkeet vaikuttivat olevan vähintään yhtä kiinnostuneita meistä kuin me niistä. Erityisen surullinen oli yksi tapaus, jonka ensimmäisenä onnistuin samaan kunnolla kuviin: raukkaparalla oli kamala paise tai kasvain toisen silmän kohdalla. Muut kaverit olivat iloisemman oloisia ja ne kiisivät nousuvesiaaltojen harjalla hurjaa vauhtia kanavaa pitkin.
    

 Sateessa ja tuulessa täysin kastuneina oli hyvä suunnata KIAn kokka kohti Höfiä ja yöpaikkaa. Mökkien omistajakin totesi, että tänään onkin aika tuulinen päivä, kun mökkimme hädin tuskin pysyi paikallaan.

Aamulla herätessämme tuntui aivan siltä, kuin mökkimme olisi lennähtänyt yön myrskyn mukana pilviin: niin sumuista ja rauhallista ulkona oli koko yön jatkuneen myrskyämisen jälkeen. Sankka sumu oli laskeutunut koko Islannin ylle ja me aloitimme pitkän taivalluksen maitopullossa ajellen. Pitkien yksikaistaisten siltojen ylittäminen oli sykettä nostattavaa, kun sillan toista päätä ja mahdollista vastaantulijaa ei nähnyt. Onneksi ruuhkaakaan ei liiemmin ollut, kun starttimme oli niin aikainen. Islannissa ei siirrytä kesäaikaan, mutta Hannen puhelin norjalaisesta tottumuksesta oli näin kuitenkin tehnyt herttäen meidät ystävällisesti aamu seitsemältä. Ennen Víkiä olimme nähneet 7 autoa liikenteessä 2 tunnin ajon aikana.

Seljalandsfossin kohdalla pidimme pitemmän tauon ja kävimme kulkemassa vesiputouksen takaisen polun, joka viimeksi oli tiukasti jäässä. Vesimäärä putouksessakin oli roimasti tukevampi lämpimien ja sateisien päivien vesimäärien ansiosta. Melko märkää puuhaa kuitenkin on tuo vesiputouksien hämmästeleminen, kun suurin osa vedestä tuntuu lennähtävän minne sattuu ja vain pieni osuus putoaa altaaseen asti.

Matkan pelottavin osuus oli kuitenkin vielä edessä päin, sillä Reykjavikia ympäröivät vuoret olivat totaalisesti pilvessä, eikä eteensä nähnyt 50 metriä enempää. Ohi suihkivista paikallisista huolimatta päästiin hengissä perille ja noutamaan minulle villapaitaa, loppapeysaa. Se on ihana ja juuri oivallinen asuste aurinkoisiin kevätpäiviin. Testiajo tehtiin jätskien merkeissä meren rannassa.

Haikein mielin totesimme, että tämä saattoi olla viimeinen reissu Anjan, Hannen ja Jukan kanssa, sillä kaikille on tulossa niin monia vieraita matkakumppaneiksi, ettei rahat riitä enää vaihtarimatkailuun. Jännityksellä vielä odotamme, millaisella kokoonpanolla suoritetaan toukokuun saarenympäriajo. Nyt on vuorossa viikko tiukkaa opiskelua ja lämpimiä säitä, ja ensi lauantaina minä suuntaan opintomatkalle tulivuorikurssilaisten kanssa.