Viikonloppu hyvällä onnella

Turha varmaan käydä tarkistamassa lottoa lauantailta. Tämä viikonloppu oli niin pullollaan hyvää tuuria luonnonihmeiden parissa, että jossain kohti alkoi jo pelottaa, että koska on onnekkuusvarat käytetty loppuun. Lähdimme lauantaiaamuna matkaan 5 hengen voimin KIAlla kohteena Islannin keskisormi Snæfellsnes. Matkaseurueessa oli tällä kertaa lisäksemme Hanne, Sonja ja Jukka. Yksi matkan kirvoittajista oli Hannen poikaystävän sukulaisten asunto Stykkisholmurissa, mikä on ollut tyhjillään muutaman vuoden ajan. Vaikka matkaoppaat kilvan kehuivatSnæfellsnesin olevan hyvä päiväretki, oli todella hyvä että pystyimme yöpymään matkanvarrella kustannuksettomasti. Aina Reykjavikista lähtien lumiset vuorenrinteet saivat sydämen läpättämään ihastuksesta.

Ensimmäisenä niemimaalle saavuttaessa ihmeteltäväksi löytyi Gerðubergin basalttiseinämä keskellä alavaa niittymaisemaa. Muinaista rantaviivaa markkeeraava basalttipylväsrivistö oli jylhä näky ja hauska leikkipaikka. Lumi oli kinostunut jyrkäksi rinteeksi kivipylväiden juureen ja rinteestä saikin hyvät vauhdit. Tästä matka jatkui lumisten laavakenttien keskellä syvemmälle länteen. 

Snæfellsnesin eteläinen rannikko oli todella karua ja jylhää. Laavakentät päättyivät pystysuorina kalliojyrkänteinä Atlanttiin jättäen hyvin vähän tilaa asutukselle. Siellä täällä vuorten juurella nökötti yksinäisiä mökkejä ja maatiloja ja joidenkin tilojen rinnalla kökötti taloa hädin tuskin suurempi kirkko. Pysähdyimme vessan ja lounaspaikan toivossa Arnarstapi-niemelle löytäen sieltä vain tyhjillään olevia kesämökkejä ja piskuisen kalasataman. Satamassa jylhien kallioiden keskellä oltiin täydessä työntouhussa purkamassa pienen kalastaja-aluksen saalista. Siinä hetken sataman touhuja seurailtuamme Sampo totesi, että oli ehkä ihan hyvä tulla Islantiin mieluummin vaihto-opiskelemaan kuin kalaa perkaamaan.

Vessan toivossa ajoimme myös seuraavaan Hellnarin kylään löytäen sieltäkin vain tyhjillään olevan mökkikylän ja yhden remontissa olevan hotellin. Hotellin ovella hetken koputeltuamme eräs turisti tuli meille avaamaan ja päästi meidät sisälle käyttämään vessaa. Oli nimittäin hippasen hieno hotelli, varsinkin sitten kun remppa valmistuu! Lounastauon pidimme viereisen kirkon pihassa autossa leipiä mutustellen. Omien eväiden mukanakantaminen on vallan järkevää näin talvisaikaan, kun kaikki turistitoiminta on täysin kuollutta.

Vessatauon jälkeen käännyimmekin melko pian taas isolta tieltä sivuun, kun näimme etäällä käsittämättömät kivimuodostelmat ja osuvasti pienen tienhaaran. Auto parkkeerattiin naurettavan hienolle basalttikivin koristellulle pysäköintialueelle, missä kyltistä selvisi kyseessä olevan Lóndrangarin majakan ympäristö, ja kirmattiin jalkaisin meren rantaan. Maa loppui pystysuoriin jyrkänteisiin, joilla lokit kiertelivät syömispuuhissa. Mainingit hakkasivat rantakiviin jossakin kaukana alhaalla saattaen vain valtavan pauhun ja pienen sumun jyrkänteen huipulle. Käsittämättömintä kaikessa oli kuitenkin lännessä törröttävä kivimökkyrä, joka näytti pysyvän pystyssä vain pyhällä hengellä. Opaskirja paljasti, että paikan huhutaan olevan Snæfellsnesin haltijoiden ja maahisten kirkko.

Kuuluisa Snæfellsjökull pysytteli pilvien peitossa koko päivän, mutta sen levittämä mystiikka oli aistittavissa vähän väliä autoon tulvahtelevissa nauruhepuleissa. Niemenkärjen vuorta autolla kierrettäessä seuraavana kohteena tuli vastaan röpelöisten kallioiden ympäröimä musta hiekkaranta Dritvík, jonne oli haaksirikon myötä ajautunut laivaromua joskus edellisen vuosisadan alkupuolella. Kivimuodostelmat olivat jotain aivan uskomatonta ja rannalta poistuttaessa mieleen tulivat väkisinkin Frodon ja Samin seikkailut Emyn Muililla. Mustaan rantaan ja röpelöisiin kivikkoihin lyövien maininkien seuraaminen oli suorastaan hypnoottista. Rannalta löytyi kaikkea jännää mereltä kantautunutta, kuten kalalaatikko ja kuollut meritähti.

  

Seuraavana pysähdyspaikkanamme oli Snæfellsnesin läntisin kärki Öndverðarnes, jonne matkasimme vain matkaoppaan epämääräisen suosituksen perusteella katselemaan ikivanhan maatilan jäännöksiä. Röpelöisen laavakentän keskellä kiemurtelevaa tietä matkattiin linnuntietä 5 km, mutta matka-aikaa turhaantui 25 minuuttia. Ensimmäisenä niemenkärjessä tervehti iloisen oranssi majakka. Majakan kierrettyämme Sampo erehtyi katsastamaan merelle ja esittämään kysymyksen: "...but what's there floating in the sea..?" Jukka hetken tihrustettuaan karjahti "it's a whale!" ja seurueemme kirmasi kilvan lähemmäs merenrantaa. Laavakivikot näyttivät läpipääsemättömiltä, joten jouduimme vain tihrustamaan merelle heinikon laidasta. Bongasimme ainakin 4 valaan selkäevää, jotka luokittelisimme miekkavalaille kuuluviksi. Valaat olivat ruokailemassa, sillä merellä uiskentelevat linnutkin viittasivat massiivisen kalaparven läsnäoloon. Seurailimme lopulta aika pitkään valaiden etenemistä rantaa pitkin etelää kohti, kunnes ne lopulta kaarsivat takaisin merelle päin. Hienointa tässä kaikessa oli varmasti se, että olemme nyt nähneet valaita luonnonmukaisessa elinympäristössään, eikä meidän tarvinnut maksaa kymppitonneja valasretkien järjestäjille. Valaiden kaikottua tajusimme myös hämmästellä rantaan lyöviä aaltoja, joiden pärskeet nousivat kymmenien metrien korkeuteen.
   

Sullouduttuamme takaisin autoon, emme millään malttaneet olla pysähtymättä pari kertaa piskuisen tien varteen valokuvaamaan jylhiä kallioita, jotka eivät korkeudessa ja mahtavuudessa jää kovin kauaksi Moherin kallioista Irlannissa. Ainoa ero oli turistien määrässä: täällä saimme hämmästellä ja valokuvailla luonnonihmeitä muista ihmisistä tietämättä aivan yksinämme. Juuri kun pääsimme takaisin isolle tielle, pimeys alkoi laskeutua ja niinpä käänsimme kokan kohti yöpaikkaa. Ajettavaa oli vielä noin 80 km pohjoisrannikkoa pitkin, mutta matka taittui nopeasti hyviä teitä ajellessa takapenkin uinuessa. Pohjoisrannikolla ohitimme lukuisia pienempiä ja isompia kalastajakyliä sekä yhden todella pahanhajuisen kalajalostamon.

Stykkishólmurin kylä on Snæfellsnesin suurin ja todennäköisesti kuuluisin, sillä sieltä pääsee lautalla Länsivuonoille. Kolbeinnin mummon asunto oli aivan keskustassa, täysin kalustettu ja lämmitetty ja juoksevaa vettäkin saatiin, joten asunto suorastaan ylitti odotukset. Ryntäsimme heti etsimään kuumeisesti ruokapaikkaa aution oloisesta kylästä. Olimme huippuonnellisia kun pääsimme ensimmäisen ravintolan ovelle, kunnes huomasimme ovessa lapun ja sisällä sahanpurua, tikkaat ja maalipurkit. Ilmeisesti vuoden hiljaisin turistiaika on hyvää aikaa rempata paikat kesäkuntoon... Onneksi seuraavan ravintolan kohdalla tärppäsi ja näimme ulos asti muitakin asiakkaita! Kysyttyämme Fimm Fiskarin tarjoilijalta ruokailumahdollisuudesta hän kertoi pahoittelevaan sävyyn että "we don't have a menu..we just have pizza, burgers and fish.." Emmepä me paljon muuta olisi onneksi kaivanneetkaan. Väsyneille matkalaisille yllättävän kohtuuhintainen olut ja burgeri maistui erityisen hyvältä varmaankin osaksi siitä syystä että se oli päivän ensimmäinen kunnon ateria. Poistuessamme ylistimme vielä ystävällistä tarjoilijaa, sillä olimme niin onnellisia, että edes joku paikka oli auki meitä varten. Tuuriputki jatkui ja ennätimme vielä huoltoasemalle ostamaan aamupalalle kahvia ja skyriä. 

Aamu aloitettiin rauhallisella aamiaisella ja kävelyretkellä kylän ympäri. Söpöt pikkutalot ripoteltuna kukkuloille, joita ympäröivät mustavalkoiset jylhät vuoret olivat aika vaikuttava näky heti aamiaisen päälle. Niemenkärjessä olevalle majakalle pystyi kiipeämään ja tuuli kallion huipulla oli hämmentävän kova! Merien ja saarien värikylläisyys oli hämmästyttävä. Aurinkokin pilkahti yliluonnollisesti pilvien lomasta. Vierailimme myös nopsasti kylän kirkossa, joka oli sisältä ja ulkoa todella moderni, mutta kaunis ilmestys. Etenkin vasta viime vuonna uusitut urut olivat moderniudessaan hauskat.

Tankkauksen jälkeen paluumatka alkoi lumisten vuorien ylittämisellä. Emme olleet päässeet kylästä kovinkaan kauas, kun piti ensimmäisen kerran pysähtyä valokuvaamaan upeita maisemia Selvallavatnille päin. Sää oli paljon leudompi kuin edellisenä päivänä ja ilmassa oli aivan kuin kevään tuntua. Edellisenä päivänä tienvarsia peittänyt lumi oli rannikkoa lähestyttäessä sulanut jo pois. Jossain kohti Hanne alkoi pohtia, että jossain näillä main pitäisi olla sellainen luonnonmukainen kuumalähde, jossa hän on joskus pysähtynyt kylpemään. Lähdimme siis suunnistamaan mutu-tuntumalla erämaahan. Sen jälkeen kun olimme saaneet kertaalleen auton jumiin mutalikkoon, päätimme jatkaa etsintöjä jalkaisin. Varmaankin puolen tunnin harhailun jälkeen löysimme oikealle paikalle. Strippaaminen ja bikineihin vaihtaminen keskellä tuulista erämaata ei ollut kokemuksista mukavin, mutta lähteessä odottava yllätys oli ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen. Siinä lillutellessamme aurinkokin ilmestyi pilviverhon takaa tekemään tilanteesta enemmän kuin täydellisen. Pohtiessamme, mikä vielä voisi olla paremmin, ilmaantui kylpypaikkamme toiselle puolelle täysi sateenkaari. Tilanne veti sanattomaksi.

Kävimme vielä palauttamassa asunnon avaimet takaisin Borgarnesiin Kolbeinnin sedän kotiin ja samalla putsasimme auton renkaat mutalikkoajelun jäljiltä lammikoissa edestakaisin ajamalla. Kävimme Reykjavíkin laitamilla syömässä intialaistyyppistä pikaruokaa ja pääsimme viimein kotiin rankan ja kokemusrikkaan viikonlopun päätteeksi.